Ajankohtaista
Toimintaterapiassa yli esteiden
17.3.2022
Paradigmani työssä on (ja tulee aina olemaan) toiminta luonnollisissa ympäristöissä. Nämä ympäristöt ovat mitä tahansa, missä asiakkaani joutuvat operoimaan päivittäin. Joskus on kuitenkin avattava uusia näköaloja toimintaterapiaan. On vietävä asiakkaamme sinne, minne he eivät ehkä muuten menisi. Jos minä saan päättää, se on luonto. Sillä luonto on itselleni tärkeä.
Luonto on kuitenkin usein armoton. Haastavat maastot, erilaiset elementit, sää. Nämä kaikki voivat olla joko ilon aiheita tai esteitä. Mutta esteet on tehty rikottaviksi – myös toimintaterapiassa. Asiakkaidemme käsitys omasta pystyvyydestään on usein matalalla. Kuinka minä tulkitsen asiakkaan toimintakyvyn saattaa usein erota jopa karkeasti siitä, kuinka asiakkaani sen näkee. Nämä ovat kullanarvoisia mahdollisuuksia – pystymiseen. Paras hetki on nähdä hetkellinen epäusko asiakkaani silmissä, kun ehdotan tekemistä, johon hänellä ei ole näennäisesti mitään valmiuksia.
Mutta entä kun olen itse näköalaton? Pystynkö katsomaan sen yli? Sain aiheesta opetuksen järjestäessäni retken saareen asiakkaidemme kanssa.
T(u)ulta päin
Tampereen etuna ovat sen kaksi järveä ja niiden tarjoamat mahdollisuudet ulkoiluun. Lähellä rantaa on saaria, joissa on julkisia tulentekopaikkoja. Latuja on silmänkantamattomiin. Ja kesäisin lähimpiin saariin voi halutessaan suppailla.
Näitä mahdollisuuksia ei parane jättää hyödyntämättä myöskään työssä, joten järjestimme kollegani kanssa toimintaterapiassa liikuntakokeilun saareen. Tarkoituksena oli päästä sinne ja takaisin ehjänä. Toivottavasti myös yhtä kokemusta rikkaampana.
Pystyvyydestä oli paljon puhetta. Minkälaisessa kunnossa jäällä olevat polut olisivat? Entä sää? Kuinka asiakkaamme, joilla molemmilla oli toispuoleinen halvaus, kykenisivät liikkumaan maastossa? Tiesimme jään joka tapauksessa kantavan, joten konkreettista vaaraa ei ollut.
Suomen talvi pääsi jälleen yllättämään retkipäivänä. Koko viikon kestäneet lumi- ja vesisateet olivat peittäneet jäällä olleet polut. Lunta oli noin kaksikymmentä senttiä. Lumen alla oli toiset kymmenen senttiä vettä. Tuuli päätti navakoitua noin 13 metriin sekunnissa. Muistan keskustelun kollegan kanssa, jossa totesin, että mehän menemme, ja vaikka kannamme asiakkaat saareen ja takaisin.
Sisulla ja asenteella
Myönnän kuitenkin, että minullakin oli epäilykseni. Joskus asiat voivat vain tuntua liian vaikeilta, emmekä voi pakottaa ketään asioihin, joita he mahdollisesti pelkäävät. Luonnollisesti ilmoitin asiakkaillemme, että keli oli mitä oli, ja kumisaappaat olisivat hyvä idea. Retkueen yksi jäsen ei niitä tietenkään omistanut. Asiakkaamme – toinen kumisaappain ja toinen lenkkarein varustautuneena – syleilivät Suomen talvea sekä vaakatasoista lumisadetta ja tuulta. Kaikesta positiivisesta hengestäni huolimatta ensi askelien jälkeen pohdin, jäisikö lenkki lyhyeen.
Kymmenen minuuttia myöhemmin ennakkoluuloni oli todistettu vääriksi. Vaatii erityisenlaista asennetta taivaltaa pitkin lumen ja veden peittävää jäätä toinen jalka halvaantuneena. Vaatii vielä enemmän kieltäytyä avusta näissä olosuhteissa. Asiakkaillamme oli enemmän pystyvyyttä kuin osasin kuvitella. Ja vaikka pidän haasteista, huomasin nyt itse altistuneeni näköalattomuudelle.
Pääsimme saareen, paistoimme makkarat, psykofyysinen fysioterapeuttimme teetätti sisukkailla retkeilijöillä green care -harjoituksen. Poistuimme samaa tietä kuin tulimme. Tällä kertaa kuntoutujien tamppaamalla polulla, jota lumi ei ollut ehtinyt vielä peittää.
Omat polut
Ajattelen, että työni on haastaa ihmisiä niin kauan kunnes he oppivat haastamaan itse itseään. Ja kun kuntoutuksessa koittaa hetki, jolloin asiakkaamme alkaa itsenäisesti kuntouttamaan itseään ja tekemään omia polkujaan me olemme ehkä onnistuneet jossakin. Se on sitä pystyvyyttä. Tällaiset retket lisäävät sitä myös meille terapeuteille.
Lopuksi haluaisinkin haastaa sinua. Olitpa kuntoutuja tai terapeutti, kokeile ainakin kerran viikossa jotain, joka ei juolahtaisi edes mieleesi normaaleissa olosuhteissa. Voi olla, että pystyt siihen.
Kirjoittaja: toimintaterapeutti Heikki Takala