Ajankohtaista
Onnistumista on irti päästäminen ja luottamus tulevaan
9.3.2020
Oli tavallinen toukokuinen työpäiväni toimintaterapeuttina ja olin matkalla asiakkaalleni viimeistä kertaa. Olimme tavanneet viikoittain koko kevään ajan. Olimme nähneet yhdessä pitkän talven hellittävän, samalla kun olimme seuranneet hänen matkaansa sairastumisestaan aina tähän hetkeen saakka.
TUTUISSA MAISEMISSA
Parkkeerasin autoni tottuneesti pienelle pihamaalle, ja hän tuli ovelle iloisena vastaan. Istuimme aluksi tapamme mukaan keittiön valkoisilla puutuoleilla, ja hän kertoili menneestä viikostaan, ajatuksistaan, milloin mistäkin. Usein hänellä oli tapana myös keittää kahvia tapaamisemme aikana, mistä olin otettu. Olimme edellisellä kerralla tehneet erilaisia testejä, joista näkyi hänen huima edistymisensä kevään aikana. Tuskin olin koskaan tavannut kuntoutujaa, joka oli varustettu niin suurella motivaatiolla. Yhdellä kerralla hän oli valmistanut viikon aikana valmiiksi useita lyhtyjä, joita meidän oli tarkoitus tehdä toimintaterapiassa. Metalliset lyhdyt roikkuivat kuistilla saapuessani, ja silloin en voinut olla hymyilemättä.
MOLEMMAT YHTÄ KOKEMUSTA RIKKAAMPANA
Tänään viimeisenä toimintana hänen tuli valita tunnekorteista tämänhetkiset tunnetilansa. Hän kertoi olevansa innostunut tulevasta kesästä ja samalla haikea meidän tapaamistemme päättymisestä. Silloin tiesin, että olin tehnyt jotain oikein. Minulla oli erittäin hyvät ja lämpimät kokemukset yhteisestä matkastamme, mutta olin iloinen siitä, että myös sen lopetus oli juuri sellainen kuin terapiasuhteen päättyminen voi parhaimmillaan olla: molemmat valmiita jatkamaan eteenpäin yhtä kokemusta rikkaampana.
OIKEA SUUNTA
Kun kevät kääntyi kesäksi, minun oli aika tavata eräs toinen asiakkaani pitkän tauon jälkeen. Olimme tavanneet tiiviisti edellisenä vuotena, ja nyt hänellä oli ollut pidempi tauko toimintaterapiasta. Jälleennäkeminen oli mielenkiintoinen: Paljon oli tapahtunut sitten viime näkemän. Minusta oli tullut nyt valmistumiseni jälkeen ihan oikea terapeutti. Hän taas oli vastikään muuttanut itsenäisempään asuntoon.
Kuukaudet sulivat tavatessamme, ja vuorovaikutuksemme oli juuri niin mutkatonta ja avointa kuin olin muistanutkin.
Mutta hän oli kuitenkin muuttunut. Hän ihan sädehti! En heti tiennyt, mistä se johtui. Hän johdatti minut asuntoonsa ja esitteli yksiötään. Asunto oli mukavalla paikalla: ikkunoista pystyi näkemään alkavan kesän vehreyden. Kun juttelimme tarkemmin, selvisi, että hänen asiansa olivat alkaneet rullata todella hyvin. Hän huolehti asunnostaan, asioi omatoimisesti ja teki myös lyhyitä työpäiviä. Kun mietin alkutilannetta, olin hämmästynyt.
Asiakkaallani ei ollut enää montaa toimintaterapiakäyntiä jäljellä, ja näillä kerroilla muun muassa arvioimme hänen tämänhetkistä toimintakykyään, koska hänelle itselleen oli tärkeää tietää, missä nyt mennään. Itse olin vakuuttunut ilman mitään testituloksiakaan, että hän oli oikeassa suunnassa. Näin sen hänen kasvoiltaan ja olemuksestaan. Viimeisellä kerralla jätimme hieman haikeat jäähyväiset. Joskus se pikkuisen kirpaisi terapeuttiakin päästä irti. Olin kuitenkin hyvin luottavaisin mielin, sillä hän oli täynnä elämäniloa ja uusia unelmia. Minäkin kurvasin kohti lomaa ja uusia onnistumisen kokemuksia.
SUURIN ONNISTUMISENI ON HUOMATA, ETTÄ ASIAKKAAN ELÄMÄ KANTAA
Nämä kahden kuntoutujan tarinat ovat auttaneet minua ymmärtämään, mikä tässä työssä on tärkeää ja suurinta onnistumista. Vaikka työurani toimintaterapeuttina on vasta aluillaan, minulla on ollut upeita ja motivoituneita asiakkaita sekä hyvin onnistuneita terapiasuhteita. Olen tästä kaikesta kiitollinen, mutta yllättäen kaikkein tärkeimmäksi on kuitenkin noussut terapian päättyminen.
Hienoimmat hetket ovat sellaisia, milloin voin luottaa siihen, että asiakkaani elämä kantaa. Olen tukenut ja auttanut häntä parhaani mukaan, ja olemme kulkeneet hetken yhteistä matkaa. Minua ei kuitenkaan enää tarvita. Nyt on hänen aikansa levittää siipensä – huomata että ne kantavat – ja suunnata kohti tulevaa.