Ajankohtaista
”Iloinen olo tuntuu päässä, kun se on sillon niin kevyt!” Kokemuksia tunnetaitoryhmästä ja tunnetaito-ohjaajakoulutuksesta
19.6.2023
Kuulen pienten askelten tömistävän kohti ovea. Hetken kuluttua lapset pysähtyvät ovensuuhun ja hiljenevät. Liikuntasalin nurkkaan on ilmestynyt istuintyynyjä, valot on hämärretty ja jostakin kuuluu rauhallista musiikkia. He astelevat sisään varovaisesti ja ihmetellen ja asettautuvat paikoilleen. On alkamassa tunnetaitokerhon toinen kokoontuminen.
Pysähdymme aluksi havainnoimaan ympäristöä eri aistien kautta: mitä näen, kuulen, tunnen käsissäni. Taputtelemme raajojamme ja kehomme rajoja sekä etsimme eri osia kehosta. Mallitan rauhallista hengitystä. Nyt saa olla tässä ja nyt, juuri sellaisena kuin on. Juuri sillä fiiliksellä kuin on. Sitten katseet jo suuntautuvat valtavaan paperirullaan lattialla: mitä me nyt oikein tehdään. Ohjaan lapset makaamaan paperin päälle ja piirrämme yhdessä lasten kehon rajat suurelle remonttipaperille. Lapset ihmettelevät miten suuria ja kauniita he ovatkaan. Kuvat ovat juuri heidän kokoisiaan ja näköisiään. Tuossa olen minä, vau! Lapset ihmettelevät, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys ja miten tämä liittyy tunteisiin.
Tuolloin oli maaliskuu. Olin kesäkuussa 2022 päässyt aloittamaan työnantajani tukemana lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaajakoulutusta (LTTO, 40 op). Koulutusmatka oli vienyt minut mukanaan. Siihen mennessä olin jo saanut itse tutkia perustunteita ja vahvistaa omia tunnetaitojani. Olin syventynyt lapsuuden kokemusteni ääreen hahmotellen tunne-elämäni kehittymistä. Olin yhdessä koulutusryhmän kanssa jakanut ajatuksia, tunteita ja kokemuksia ja nauttinut ryhmässä vallitsevasta turvasta. Olin alkanut paremmin ymmärtää tunteiden viestejä ja kuulla omia tarpeitani. Olin saanut itse vahvistaa erilaisin kehollisin ja luovin harjoittein tunnekehoyhteyttäni, tunteiden tunnistamista ja sietämistä, niiden ilmaisua ja merkitystä. Koulutus oli nyt huipentumassa loppuharjoitteluun, missä harjoittelin lasten tunnetaitoryhmän vetämistä. Nyt oli aika viedä opittuja asioita eteenpäin näille lapsille.
Kerhon edetessä palaamme piirtämiemme kehonkuvien ääreen. On aika avata arvokkaat kääröt, joiksi ne on rullattu. Lapset asettautuvat paikoilleen omien rajojen sisään ja osaavat jo hetkeksi rauhoittua ja pysähtyä hengittämään syvään ison karhun lailla. Tässä omalla paikalla on hyvä olla. Sitten on vuorossa oman kuvan maalaaminen sekä tunnekuvien asettaminen kehoon niin kohtiin, missä mikäkin tunne juuri itsellä tuntuu. Tehtävä on mieluinen ja lapset syventyvät maalamaan. Ihmettelen vilkasta viisivuotiasta, joka paneutuu työhön yli puoleksi tunniksi ja siltikin haluaisi vielä jatkaa. Toinen lapsista ottaa leveän siveltimen ja heittäytyy koko olemuksellaan maalaamiseen. Kolmas pohtii ääneen, että haluaa maalata käden punaiseksi, koska se on vihan väri ja vihaisena haluaa laittaa käden nyrkkiin ja joskus tekee mieli lyödä. Neljäs toteaa ilon olevan päässä, koska pää tuntuu iloisena niin kevyeltä. Ryhmän ujoinkin lapsi kurottautuu jo minua kohti ja haluaa näyttää omaa työtään.
Ryhmän loputtua minä tunnen iloa. Se tuntuu todellakin keveydeltä: päässä, käsissä ja koko olemuksessani. Iloitsen, kuinka lapset ovat oppineet tunnesanoja ja keinoja rauhoittua tunnemyrskyjen keskellä. Iloitsen, miten ryhmän ujo lapsi on rohkaistunut ja saanut itseluottamusta. Ja kaikista eniten iloitsen siitä, miten jokainen on kokenut ryhmässä olevansa turvassa, ja he ovat uskaltaneet olla aitoja omia itsejään kaikkine puolineen ja tunteineen.
Ilooni sekoittuu myös helpotusta ja väsymystä. Olen saanut oppia ja kokea paljon. Olen ollut läsnä ja kohdannut lasten erilaisia tunnereaktioita ja haastavia tilanteita. Toivon, että he ovat tässä ryhmässä saaneet vahvistusta sille, kuinka ihania ja ainutlaatuisia lapsia he ovat.
Lupaan itselleni välittää tätä ajatusta jokaiselle omalle asiakkaalleni myös perustyössäni puheterapeuttina. Koska eikö juuri se ole kaikkein tärkeintä.
Mari Hekkala, FM puheterapeutti